Trilogia Le grand cahier on kulttuuriskandaali | Agota Kristof
Agota Kristofin timantti trilogia on joutunut Suomessa outoon valoon. Tarjolla on pelkkä johdanto, vaikkakin loistava sellainen. Kirjasarjan nerokkuus paljastuu kuitenkin vasta, kun kaikki kolme osaa on luettu.
Agota Kristof on unkarilaissyntyinen, mutta nykyään Sveitsissä asuva ja ranskaksi kirjoittava kirjailija. Hänen maailmanmainetta niittänyt trilogiansa koostuu kirjoista Le grand cahier, joka on suomennettu nimellä Iso vihko (L'éditions du Seuil, Pariisi, 1986), La preuve eli Koe (1988) ja Le troisième mensonge eli Kolmas valhe (1991).
Mustaa huumoria myötäelämättä
Iso vihko kertoo sodasta. Äiti uskoo kaksospojat, Lucaksen ja Clauksen, isoäidille, joka on lukutaidoton, likainen, kitsas ja ilkeä. Pojat jäävät käytännössä omilleen ja oppivat elämää, liikemiestaitoja ja kirjoittamista. Menetelmät eivät aina ole kaikkein sofistikoituneimpia. Pojat syytävät toisilleen mm. solvauksia kovettaakseen itsensä. Julmuuden harjoituksiin taas kuuluu elävien, kanojen ja myöhemmin ihmisten, tappaminen. Kirjan nimi tulee isosta vihosta, johon Lucas ja Claus kirjoittavat oppimansa läksyt ja itsessään havaitsemansa vahvuudet. Tarina on kirjoitettu ilman empatian hiventä. Rujoja kohtauksia värittää musta huumori.
Koe on tunnelmaltaan melankolinen. Sota on loppunut, isoäiti ja äiti kuolleet, maailma ja kaksoset puolittuneet. Claus on paennut rajan yli länteen, kun taas tarinan kertojana jatkava Lucas on jäänyt totalitaariseksi muuttuneeseen kotimaahan, jossa ihmiset elävät pelossa ja puolueen jatkuvassa tarkkailussa. Kommunistimaille tyypilliseen tapaan kadunnimet ja kumarrettavat muuttuvat tiuhaan. Lucas on kypsynyt murrosikään, aloittaa naisseikkailunsa ja kantaa aikuisten vastuita. Hän elättää itsensä ja adoptoimansa ramman lapsen.
Kolmas valhe kerrotaan maasta paenneen Clausin näkökulmasta. Kahdessa edellisessä kirjassa esitetyt tarinat kerrotaan uudelleen eri tavalla. Henkilöt vaihtavat paikkaa, syyt ja seuraukset sekoittuvat. Syntyy useita limittyviä, toisiaan vahvistavia, mutta yhä useammin toisensa poissulkevia todellisuuuksia, loistava kudelma, jossa henkilöiden päänsisäiset ja ulkoiset todellisuudet kohtaavat. Kaikki edeltävät tulkinnat ja teoriat laitetaan uusiksi. Miten tapahtumat oikeastaan menivät ja oliko poikia koskaan kaksi, vai vain yksi? Kirja on huikeaa luettavaa sekä kerronnallisesti että psykologisesti. Se näyttää, miten ihmiset toimivat: liian kipeät asiat kielletään, vaietaan tai ne muunnetaan, unelmat ja toiveet muuttuvat kantajansa mielessä tosiksi.
Tiedätkö käännöksen kohtalosta?
Kun sain trilogian päätökseen, meni pari viikkoa ennen kuin pystyin tarttumaan mihinkään muuhun kirjaan. Kaikki tuntui yksinkertaisesti liian lattealta tai sitten teennäiseltä kikkailulta. Trilogian tapa haastaa faktan ja fiktion välinen keinotekoinen raja hakee vertaistaan ja tyyli on äärimmäisen puhtaaksiviljelty. Kristofin kieli on terävää, täsmällistä ja toiminnallista. Kerrontaa hallitsee dialogi eikä siinä ole kliseisiä ilmaisuja. Jälkimmäinen lienee osittain sen ansiota, että kirjailija ei kirjoita äidinkielellään.
Kristof on kiistatta yksi suurista 1900-luvun ranskankielisistä kirjailijoista. Häntä on käännetty kymmenille kielille. On vahinko, että trilogia ei ole saanut Suomessa ansaitsemaansa arvostusta. Yritin selvittää netistä käännöstyön kohtaloa, mutta en löytänyt edes ensimmäisen osan kustantajatietoja. Kuulisin mielelläni, jos tiedät käännöksen kohtalosta.
Asiasanat: Agota Kristof, kulttuuriskandaali, käännös, Unkari, Sveitsi, ranskankielinen, trilogia, Iso vihko, Le grand cahier, La preuve, Le troisième mensonge, musta huumori, sota, kaksoset, totalitarismi.